Kuvis, erä 2

Juuri ja juuri edellisestä kuviksen osiosta selvittyäni oli orientoiduttava jo toiseen erään. Oikeastihan kyseessä oli toinen erä kuvataidekasvatusta, ei kuvista. Kuvishan on jo vanhentunut käsite, mutta elää edelleen kuten aiemmassa blogitekstissä sitä pohdin.

Henkisen valmistautumisen tuskaa lievensi se tosiseikka, että vastustajana kehään asteli jo aiemmilta vuosilta tutuksi tullut lehtori. Hänen työskentelytapansa olivat minulle entuudestaan tuttuja joten tiesin jo hieman mitä odottaa; mitä vain.

Aloitimme toisen erän pohtimalla reviirin käsitettä ja sitä mikä oikeasti on yksilölle henkilökohtaista ja merkityksellistä. Puhuimme siitä kuinka reviirillä voidaan tarkoittaa hyvin erilaisia asioita ja kuinka ihmisten reviirit eroavat toisistaan. Jokainen uokkaa reviirinsä itse, oman elämänsä suuntaviivoja noudattaen. 

Halusin alunperin toteuttaa kurssityönä videon koulumatkastani, koska koen sen jollain tapaa reviirikseni. Kuvasin matkalta useampia versioita, mutta kaikista tuli liian täriseviä. Siispä päätin poimia videoilta still-kuvia ja koostaa niistä videon.

Reviiri-tehtävä jatkui myöhemmin ryhmätyönä, jonka ideana oli vallata Seminaarinmäeltä jokin alue, ja muuntaa se leikkipaikaksi. Päätimme valita reviiriksemme jonkin puun, johon tekisimme keinun. Keinu voi symbolisoida täysin päinvastaisia asioita riippuen sen käytöstä. Jos lapset keinuvat ja pitävät hauskaa, symbolisoi se selkeästi lasten onnellisuutta. Toisaalta taas tyhjillään liikuva keinu viestii syrjäytymisestä ja ääriesimerkkinä joku "voi vetää ittensä keinuun".

Seuraava tehtävänanto oli suunnitella mielentilalaatikko. Ideana oli konkretisoida opiskelijan mielentila kuvataidekasvatuksen keinoin. Itse lähdin liikkeelle siitän, että koen itseni avoimeksi ja helposti lähestyttäväksi persoonaksi. Näin ollen tein mielentilastani avonaisen; sellaisen jota on helppo tulkita. En myöskään halunnut mielentilaani liikaa asioita, koska olen jo käsityökasvatuksena oppinut fraasin: less is more. 

Summasummaarum kakkoserästä: On hyvä välillä kysenalaistaa perinteisiä ja jo tylsäksikin muotoutuneita kaavoja.  Ei pidä ajatella että teen tämän näin koska aiemminkin on niin tehty. Se olisi tyhmää. Siksi onkin tervettä pyrkiä ajattelemaan muidenkin kuin oman mielentilalaatikkonsa ulkoa ja pyrkiä kehittämään itseään. Siihen tavoitteeseen mielestäni päästiin tässä erässä, ainakin mentaalisella tasolla.

Viimeisimpänä ja vähäisimpänä esittelen piirustustyön, joka mielestäni hieman epäonnistui. Ideana oli piirtää pienen ikkunan läpi jokin kohde ja myöhemmin ääriviivat raaputeltiin neulalla ja maalattiin päälle. Sekamelskasta ei välttämättä tunnista, että kyseessä on metallisorvin kara, mutta sitä yritimme kovasti jäljentää. Piirtämistä vaikeutti hieman se, että katsoimme Laurin kanssa karaa eri suunnista, joten kuvasuhteet hieman vääristyivät.

Värietnografia oppimisprosessina

Kurssin alussa opettajan puhuessa värietnografiasta, mieleeni tuli ainoastaan jotain "diipadaapaa" väreistä. Ei siis ollut hajuakaan mitä sana oikeasti merkitsee. Nyt kun kurssi on lopuillaan ja kirjoittelen toivottavasti viimeistä työtäni niin minulla on jo pieni aavistus mitä värietnografia oikesti tarkoittaa. Mielestäni kyse on eri värien havainnoinnista ja niiden poimimisesta.

Kurssityössäni lähdin liikkeelle opettajalehden koulutuspoliittisista keskusteluista, jotka ovat ajoittain hyvinkin värikkäitä ja monisyisiä. Ihmisten mielipiteet ja se kuinka he asiansa esittävät vaihtelevat suuresti. Toisilla voi olla asioista paljon värikkäämpää sanottavaa kuin muilla. Joku saattaa olla hiljainen sivustaseuraaja, joka lähinnä myöntyy muiden mielipiteisiin eikä uskalla sanoa mitä oikeasti asiasta ajattelee.

Pidän itseäni avoimena ja siinä määrin suoraselkäisenä etten tykkää kierrellä enkä kaarrella. Parempi kun sanoa asiat niinkuin ne ovat, kuten kurssityössäni vasemman alakulman nainen. Hänellä on selkeä mielipide, eikä pelkää tuoda sitä esille.

Prosessin aikana olisi ollut tarkoituksena yhdistää neljää taidekasvatusmallia, mutta kaiken kiireen keskellä se ainakin minulta pääsi unohtumaan. Vaikken ole työssäni käyttänytkään taidekasvatusmalleja, olen siihen silti erittäin tyytyväinen. Kerrankin työlläni on jokin pintaa syvempi sanoma. Oikeasti.

Näin jälkeenpäin ajateltuna taidekasvatusmalleja olisi voinut hyödyntää tehtävässä helposti. Selailemalla opettaja-lehteä olisi voinut tarkkailla erilaisia muotoja ja kuvallisia kieliä sekä tarkkalilla sen visuaalista kulttuuria suhteessa muihin lehtiin. Jäljittelyn olisi voinut tietoisesti liittää ihmisten mielipiteisiin, mutta nyt kasvot on valittu lähinnä sattuman sanelemana. Itseilmaisun osuus täyttyy mielestäni jokaisessa kuvataiteen työssä, sillä oppilashan toteuttaa aina itseään vaikka tehtävänanto olisi kuinka rajattu.

Kuvis osa II!

Kuviksen toisessa osassa fyysisiä töitä ei kertynyt kovin montaa, mutta ne olivat sitäkin monipuolisempia ja psykoottisempia. Kurssin läpikantavana teemana ovat olleet värit ja niillä leikittely. Kurssin alussa tutustuimme erilaisiin peite- ja puolipeiteväreihin. Alla kaksi harjoitustyötä ja kolmantena varsinainen kurssityö.

Vasemmanpuoleisesta harjoitustyöstä sain insipiraation käyttää sientä kurssityössä.

 

Yllä itse kurssityö, joka on ehkä muiden mielestä lähimpänä abstraktivismia, mutta itse pystyn tekemään siitä helposti kuva-analyysin. Kuva esittää elämän puuta, joka voi olla hyvin värikäs ja siinä on eripaksuisia oksia. Oksien takaa pilkistää muiden ihmisten säteilemää elämää, joka on myös aina erilaista. 

Toisen kurssityön aiheena oli värietnografia, missä ideana oli kerätä 50 erilaista valkoisella taitettua sävyä. Aloitin työni "Värikästä sanottavaa" maalaamalla "sateenkaaria",  mistä löytyy yhteensä 30 valkoisen eri sävyä. Sen jälkeen etsin sateenkaarille tai paremminkin suille omistajansa aikakausilehdistä. Tummemmat suut symbolisoivat sitä, kuinka jollain saattaa olla värikkäämpää ja painavempaa asiaa kuin sitten vastaavasti haaleamman suun omaavalla henkilöllä(Teoksen henkilöt on valittu sattumanvaraisesti).

 

Viimeinen kurssityö oli kartonkigrafiikkalaatan vedostus. Työ aloitettiin liimailemalla erilaisia materiaaleja kartongille. Käytin työssäni aaltopahvia, erilaisia kankaita, narua ja nahkaa. Tarkoituksenani oli kuvata merenpohjassa uiskentelevaa kalaa ja sen kohtaamia haasteita. Kartongin kuivuttua se rullattiin prässin läpi ja lopputulos näkyy alla.

Ei taidekasvatus, ei kuvataide, ei kuvaamataito vaan KUVIS!

Mira Kallio käsittelee artikkelissaan Kuvataidekasvatuksen lyhyt kuolema kuvataiteen asemaa ja tulevaisuutta hieman provokatiiviseen sävyyn. Kallion ehdotelman mukaan peruskoulussa ei tulevaisuudessa enää opetettaisi kuvataidetta sillä tavalla kuin sitä nyt opetetaan. Argumentit vaihtelevat tekstissä niin kuvataiteen arvostuksen laskemisesta opetuspoliittisen ilmapiiriin. Artikkelin luettuani jäi hieman sellainen kuva, että Kallio yritti sohaista hieman jokaiseen muurahaispesään jotta saisi keskustelua aiheesta. Ja toden teolla, ainakin minä sain ajattelemisen aihetta.

Kallion mukaan kuvaamataidolla on kouluyhteisössä huono status verrattaessa niin sanottuihin oikeisiin oppiaineisiin. Kuvataide mielletään helposti leppoisaksi virkistystunniksi lukuaineiden keskellä. No sitähän se nimenomaan oppilaan näkökulmasta onkin. Nykyään työtaakka oppilailla alkaa olla jo sen verran suuri, että niin sanottuja virkistystunteja on hyvä olla asiapainotteisten lukuaineiden keskellä. Ei kukaan jaksa päivästä toiseen pelkkiä lukuaineita. En ainakaan minä.

Vaikka taidekasvatus mielletäänkin virkistysaineeksi ja kommentit muilta opettajilta saattavat olla lähinnä kiitoksia käytävien koristamisesta oppilastöillä on sillä mielestäni silti perusteltu asema koulussa. Vaikkei myöskään opetussuunnitelman perusteissa määriteltyjä kaikkia tavoitteita pystyttäisi täyttämään, oppilas saanee siitä vähintäänkin alitajuisesti jotain irti. Jo pelkästään se tosiasia, että nykyään kuvallisella informaatiolla korvataan hurja määrä tekstiä, on merkittävä aspekti kuviksen puolesta.

Mielestäni kuviksen opetussuunnitelma tulisi jatkossa rakentaa siten, että pääpaino olisi oppilaan rentoutumisella ja itseilmaisulla keskellä lukuaineiden tuomaa taakkaa. En sano ettei opetussuunnitelmassa pitäisi olla asiaakin, sillä esimerkiksi taidehistoriallisesti merkittävät seikat voitaisiin tuoda ilmi vaivihkaa. Ikään kuin ujuttaa tieto oppilaan päähän huomaamatta. Tämä voi olla helpommin sanottu kuin tehty, mutta ajatuksen tasolla se kuulostaa hyvältä. Unohdettakoon siis turha hifistely kuvataiteesta ynnä muista ja palataan takaisin Kuvikseen, mikä palvellee sekä oppilaita että opettajia parhaiten.